Loja Fla

Keräsin tähän vähän huomioitani ja kokemuksistani Riosta ja riolaisista näiden kolmen ensimmäisen viikon ajalta. Asiat eivät ole mitenkään kronologisessa järjestyksessä, tämä on puhdasta tajunnanvirtaa.

Olen tehnyt pieniä aamupäiväkävelyitä pitkin ja poikin Copacabanaa ja piipahdin kerran myös Ipaneman puolella. Tämä nimenomainen öbaut 10 kilometrin varvastossulenkki johti sitten lopulta siihen Fan Fest-alueen ensiapupisteen korkkaukseen. Se keissi on jo käsitelty aiemmin, joten ei siitä sen enempää.
Tällä kävelylläni kuljin pitkin Copacabanan jalkakäytävää eli calcadaota yhdessä kaikkien muiden aamulenkkiläisten kanssa. Kanssakulkijoiden habituksesta päätellen olin ainoa ei-carioca ainakin tällä kertaa. Tarkoituksenani oli mennä Forte do Copacabanan alueelle ja siellä nimenomaan Confeitaria Colomboon cappucinolle ja pienelle makealle palalle. Meninkin Fortelle ja hokasin, että portit avataan vasta puolen tunnin päästä. Perskeles.
En jaksanut jäädä norkoilemaan siihen, joten jatkoin matkaa Arpoadorin läpi Ipanemalle. Arpoador on pieni niementapainen, joka erottaa Copacabanan ja Ipaneman toisistaan maantieteellisesti. Päästyäni Ipanemalle huomasin sen olevan tunnelmaltaankin aivan toisenlainen kuin Copacabana. Paljon rauhallisempi ja hiljaisempi; sana seesteinen on omiaan kuvailemaan tunnelmaa siellä.
OK, Copacabanalla on tuo Fan Fest-alue ja sen kyljessä Fan Shop, jotka tietysti aiheuttavat runsaasti kuhinaa ja ihmisvirtaa paikalle, mutta silti.
Copacabanalla on calcadaon ja rannan välillä runsaasti kioskeja, joista saa ostaa pientä ja vähän tukevampaakin evästä ja janojuomaa. Ipanemalla näitä ei ole juuri lainkaan. Copacabana tuntuu olevan liki jokaisen cariocan olohuone näin talvellakin.
Samaten Copacabanan calcadaolla oli runsaasti lenkkeilijöitä, kun Ipaneman calcadao oli lähes autio. Vain kourallinen ihmisiä siellä täällä. Tuiki merkillistä.

Erään toisen kävelylenkkini aikana kävelin taas kohti Forte do Copacabanaa hieman myöhäisempänä aamupäivän hetkenä ja tällä kertaa viittasin kintaalla calcadaon auringonpaisteelle ja kävelinkin enemmän varjossa Avenida Atlanticin kaupungin puoleista laitaa.
Kappas vaan, tuossahan on Gilson Martinsin suunnittelemia tuotteita myyvä putiikki. Täytyykin pistää mesta muistiin vastaisen varalle, josko siellä olisi mitään tuliaisiksi sopivaa. Ja tuolla näkyy Devassa, siellä pitäisi olla hyvä olutvalikoima ja ihan OK eväätkin. Ja taas mesta muistiin.
Avenida Atlanticin varrella on paljon hotelleja ja ravintoloita. Hotellit ovat tietysti kalliita sijaintinsa ansiosta ja ravintolat ovat pääsääntöisesti pelkkiä turistirysiä eli ne kannattaa kiertää kaukaa. Niiden terassit ovat toki isoja ja komeita eikä merinäköalassakaan ole mitään vikaa ja olut maistuu varmasti ihan yhtä hyvältä, mutta hinnat ovat kovempia kuin hieman sivummalla ja ruoka ei ole mitään kovinkaan erinomaista. Kuka pitää nyt mistäkin, mutta itse saan ihottumaa turistirysistä.
Kuinka ollakaan, juuri seuraavalla turistirysäterassilla on yksi valkonaama, joka lopettelee aamiaistaan ja yrittää taitella isoa karttaansa kasaan. Amatööri. Copacabanalla retkeilyyn ei tarvita karttaa lainkaan, ruutukaava on sen verran selkeä ja helppo hahmottaa kenen tahansa. Jos haluaa saada jotakin muistin tukea, niin nappaa soittorasialla kuvan tai vaikka useammankin kartasta kämpillä ja tsiigailee sitten siitä suuntimia. Kaikkihan nykyään lääppivät kännäriään, niin täälläkin. Ja aina voi kysyä ensimmäiseltä vastaantulevalta cariocalta apua, kaikki auttavat mielellään.
Vaikka tietäisikin tasan tarkkaan, missä on ja minne on menossa, niin joskus kannattaa siitä huolimatta  kysyä neuvoa kanssaihmiseltä; ymmärtänette yskän.
Matkan varrella hokasin Avenida Atlanticin vinoparkkikselle pysäköidyn monia pakettiautoja, joista alkoi purkautumaan väkeä ulos silmät ristissä. Heput näköjään yöpyvät autoissaan ja osa kundeista oli varsin hyvin marinoituneen näköisiä. Ihmekö tuo; Hiacen avatun takaluukun kautta näkyi kaksi patjaa ripirinnan ja reput siellä seassa. Sama Volkkarissa siinä vieressä. Chevyvanista ulkoistui seitsemän heppua eikä kukaan heistä ollut kaikkein pirteimmän oloisessa kondiksessa. Vanin sisäilma oli varmaankin yön jäljiltä kohtuullisen tanakkaa kamaa. Uruguaylaisilla oli maasturinsa perässä pieni munanmuotoinen peräkärry, joka oli jopa myytävänä. Se ei kuitenkaan mahtuisi lentokoneen kabiinin matkatavarahyllylle, joten jätetään kaupanhieronta tällä kertaa ihan vain ajatuksen asteelle.
Jätin nämä spektaakkelit taakseni, ohitin rakenteilla olevan taidemuseon ja menin Forte do Copacabanan portista sisälle. Kohtelias nyökkäys jämyn oloiselle vahti-Jussille maastopuvussaan ja lippuluukulle vaihtamaan kuusi realia pääsylippuun. Eteenpäin lievää ylämäkeä ja katse vasempaan kohti upeasti kaartuvaa rantaa. Nokka taas eteenpäin ja tuollahan Confeitaria Colombo jo näkyykin. Ulkona olevat pöydät ovat tietysti jo kaikki varattuja ja päätänkin kylmän viileästi jatkaa matkaa eteenpäin kohti vanhaa rantapyssyä. Näköalat ovat varsin komeat jo tästäkin, mutta nousen vielä portaita pitkin rantapyssyn päälle ja sieltä avautuvat näköalat vasta komeita ovatkin. Sekä merelle päin että kaupungille päin. Kuusi realia tästä on todellakin hintansa arvoinen.
Rantapyssyn päällä on myös eräs sutjakka personal traineri ohjeistamassa sutjakkaa asiakastaan jossakin pilateksen tapaisissa venytyksissä. Kuten tulikin jo sanottua, niin näköalat ovat komeita.
Laskeudun takaisin alas ja menen Confeitaria Colomboon sisään ja tilaan cappucinon ja brigadeiron. Ruokalistassa luki, että brigadeiro on perinteinen brasilialainen makeinen eli kokeillahan sitä tietysti piti. Brigadeiro osoittautui gröna kulorin kokoiseksi suklaapalleroksi, joka oli koristeltu suklaanomparelleilla. Kyytipojaksi tulivat haarukka ja veitsi eli pallo halki ja sisustaa tutkimaan. Se oli äkkiä tutkittu; koko pallero oli hyvin tiivistä ja tahmeaa suklaata eli edessäni oli todellinen suklaapommi. Cappucino oli todella hyvä ja sen päällä ollut kermavaahto oli todellakin oikeaa kermavaahtoa eikä mitään inflaation kärsinyttä kevytlevitettä. Todella hyvän makuinen ja tuhti annos. Hintaa en jaksa muistaa, mutta laatuunsa nähden ei ollut kallista.

Tällä samalla retkellä päätin kävellä takaisin kämpille vähän sisempänä kaupungilla. Käännyin Forte de Copacabanalta vasempaan ja kävelin pitkin Rua Francisco Octavianoa kohti Rua Bulhoes de Carvalhoa ja kurvasin sinne suuntana General Osorio-metroasema. Jatkoin sen ohi eteenpäin Rua Sá Ferreiralle ja hokasin siellä ylämäkeen johtavan pitkän portaikon. Uteliaisuuteni heräsi ja lähdin nousemaan portaita ylös. Vähän puolenvälin jälkeen sain jonkin ihmeellisen etiäisen, että pitäisiköhän nyt kääntyä takaisin? Pysähdyin hetkeksi pohtimaan asiaa, mutta päätin kuitenkin jatkaa. Kun on leikkiin lähdetty, niin katsotaan se sitten loppuun saakka. Päästyäni ylös asti katselin ympärilleni ja ajattelin: no sillä lailla. Olin kivunnut jonkin favelan laitamille ja sitä myötä tunnelmasta toiseen.
Seisoin melkoisen jyrkässä mäessä ja käännyin oikealle eli alamäkeen. Kaikki ympärillä oli jonkin verran rähjäisempää kuin alempana tasamaalla; talot, autot, kadunvarsi, osa ihmisistä. Porukkaa oli paikalla jonkin verran kulkemassa ylös tai alas, jokunen tyyppi norkoili siellä täällä ja todella pienten kauppojen ja baarien pitäjät nojailivat ovenpieleensä tai tiskiinsä. Vastaantulijat eivät noteeranneet minua juurikaan, mutta osa jengistä katseli niillä kulmilla uutta naamariani, totta kai.
Mietin mielessäni, että nyt on arkipäivä ja kello huitelee puolta päivää, olen kuitenkin vain favelan laitamilla ja kunhan näytän olevani osa maisemaa, kuten muutkin, niin eihän tässä ole hädän päivääkään. Näin tosiaan olikin, ainoa vaara olivat mäkeä ylös alas suhaavat moottoripyörätaksit. Onneksi nämä kuskit hallitsevat äänimerkin oikean käytön.
Hiihtelin mäkeä alas muina miehinä ja saavuin lopulta takaisin Rua Sá Ferreiralle, jota jatkoin eteenpäin tutulle kauppakadulle Avenida Nossa Senhora do Copacabanalle. Se on yksisuuntainen katu eli liikennettä myötäkarvaan eteenpäin, niin pääsen kotinurkilleni.
Matkan varrella ehti jo tulla nälkä ja päätin mielessäni, että seuraava ruokapaikka saa luvan kelvata; olo on jo sen verran ohkainen. Eräs boteco tulikin eteeni ja koska ne näytti kohtuusiistiltä, niin tervehdin tarjoilijaneitoa ja istahdin pöytään. Tilasin lihankimpaleen riisin, ranskalaisten ja papusoosin kera. Tuo mustista pavuista ja ilmeisesti soijasta tehty soosi on siis mustaa eikä ole varsinaista herkkuani, mutta se on botecoiden peruslisäke tietyissä ruoissa ja siis tässäkin. Annos tuli ja se täytti tehtävänsä, mutta tähän mestaan ei tarvitse tulla enää takaisin. Maksoin laskuni ja jatkoin eteenpäin.
Tuskin olin päässyt takaisin jalkakäytävälle, kun hokasin äskeisen botecon vieressä selvästi tasokkaamman ruokapaikan. Hieno homma. Eteenpäin kadunkulmaan odottamaan vihreän vaihtumista ja vinosti risteyksen yli näkyy toinenkin selkeästi botecoa tasokkaampi ravintola. Pyörittelin päätäni, että samoilla nurkilla on kolme ruokapaikkaa ja minä valitsen niistä sen huonoimman. Näinkin voi näköjään käydä.

Painelin menemään kohti kotia ja siellä täällä näkyi muutamia asunnottomia nukkumassa pahvinpalasensa päällä jalkakäytävällä seinän vieressä. Tätäkin porukkaa täällä Cidade Maravilhassa siis näkyy jonkin verran, mutta kukaan ei tunnu olevan moksiskaan asiasta. Osa tästä jengistä viettää aikaansa muutamassa pienessä puistossa istuen pienten betonipöytäryhmien luona. Jotkut pelaavat korttia tai tammea ja jotkut vain parantavat maailmaa. Nämä heput kannattaa kiertää kaukaa, näin cariocatkin tekevät.
Varsinaisia kerjäläisiä en ole muistaakseni nähnyt kuin kaksi; tai siitä toisesta en ole niin varma. Hän istui Nossa Senhoran varrella seinään nojaten ja messuten ohikulkijoille jotakin todella epäselvällä portugalilla. Ehkä heppu manasi maailmanlopun tulevan justiinsa tai sitten antoi vinkkejä seuraavan laukkakisan voittajahevosesta; ken tietää.

Täytyykin tästä lähteä hakemaan pyykit Lavanderia Princezinhasta. Minun piti saada ne jo aiemmin, mutta Brasilian peli Chileä vastaan sekoitti suunnitelmani, mutta näköjään myös pyykkimuorin aikataulun. Eihän silloin voi töitä tehdä, kun Brasilia pelaa, herranjestas sentään. No, tänään uusi yritys. Saa nähdä, miten käy.

Sinimusta raivohullu kiittää ja kuittaa. Rio de Janeiro vaikenee - Ultraboyz ei milloinkaan.